Menin aikanaan mukaan, koska muutin uudelle paikkakunnalle opiskelemaan ja halusin uusia ystäviä. Uskoin vahvasti, että Jumala oli johdattanut minut tähän seurakuntaan. (Vaikka Tapani julkisesti toisin väittää, kyllä hän heti alkuunsa piti raamattupiiriään seurakuntana.) En oikein koskaan erityisesti pitänyt Tapanista, kyllä hän oli enemmän pelätty johtaja kuin pidetty, omassa mielessäni. Konsernissa oli kivaa ennen kaikkea muiden kivojen ja fiksujen ihmisten kanssa. Osa heistä lähti jossain vaiheessa pois, mutta uusia tuli tilalle Maitobaarin kautta.
Aivopesu oli vahvaa, Tapanin puheet menivät läpi kuin Jumalan sana, koska uskoimme, että hän on Jumalan profeetta. Kun parannuksesta jauhettiin jatkuvasti, oli se aika ahdistavaa ja itsensä tunsi koko ajan riittämättömäksi. Jälkikäteen olen myös ymmärtänyt, että tietyt termit tarkoittivatkin jotain aivan muuta kuin mitä itse luulin. Esim. minun olisi pitänyt tehdä parannusta passiivisuudesta enkä vieläkään tiedä, mitä sillä tarkoitettiin. Jatkuva syyllisyys painoi mielessä. Jälkikäteen on ollut vaikea ymmärtää, miten olen voinut olla niin tyhmä, että olen uskonut Tapanin kaltaista kulttijohtajaa.
