Olipas lukukokemus. Tämä konkretisoi sitä, mitä pelkistä opeista on ollut vaikea ymmärtää.
Lähes kaikille alku oli ollut tärkeä ja ihmiset ystävällisiä. Tosi moni kirjoitti tästä. Sisäänrakastamisesta puhutaan muaallakin, mutta jotenkin tämä vahvistaa, että se on toimiva mekanismi. Ihmiset rakastavat jollain tavalla oikeasti ja ovat ystävän kaltaisia. Toisaalta tämä rakastettavuus ja ystävällisyys ei sitten paljoa paina, jos ystävä on lähdössä joukosta. En usko, että tämä tarkoittaa, etteivät mukana olleet olisi kykeneviä aitoon ystävyyteen vaan että jokin kaksoisrooli on vain mahdoton kantaa. Vaatisi yli-inhimillisiä voimia pitää itsensä kasassa siinä ristiriidassa, mikä syntyy jos joutuu kuuntelemaan kahta totuutta: virallista joka itsekin on pakko hyväksyä ja joidenkin lähtemistä haluavien, joiden ystävä on ollut.
Hämmentävää on, miten vilpittömän uskovaisia kaikki tässä kirjoittaneet ovat olleet ja edelleenkin ovat. Monilla tuli esiin uskovaisen kokema toiseus maailmassa ja kaipuu yhteisöön, jossa se olisi normaalia. Jotut kertoivat käyneensä eron jälkeen erilaisissa kokouksissa, mutta kovin selvästi ei välittynyt kuvaa, että tilalle olisi löytynyt tuota nuoruuden kaipuuta vastaavaa seurakuntaa. Jokin tässä viittaa siihen, että hyvä seurakuntayhteys ei kai parhaimmillaankaan kykene olemaan läheskään täydellistä.
Johtajasta ei juuri hyvää sanottavaa ollut. Kukaan ei tainnut enää vuosien jälkeen myöskään miettiä vakavissaan sitä mahdollisuutta, että johtaja itse tulisi jotenkin järkiinsä tai muuttaisi toimintatapaansa. Itse ajattelen, että kaikki tieto tällaisista yhteisöistä ja toisaalta diktatuureista kertoo, että niiden johtajat eivät kadu. Yleensä lähimmät apuritkaan eivät kadu. En tiedä, kuinka moni pitää oikeasti mahdollisena, että sisäpiiri hajoaisi? Ellei sitten tapahdu sitä vaihtoehtoa, jossa johtaja hylkää muut tai sitä ilmeisesti hyvin harvinaista vaihtoehtoa, että johtaja aivan sekoamalla sekoaa.
Minusta tuntuu, että lähtijät ovat monella tapaa tehneet vaativan ja rakentavan ratkaisun, sillä he ovat joutuneet miettimään syyt siihen, miksi liittyivät mukaan ja miksi jatkoivat mukana niin pitkään. Kaikkea syytä ei voi lykätä nuoruuden tai manipulatiivisen johtajan päälle eikä niin minusta näissä kirjoituksissa tehtykään. Päinvastoin. Itseymmärrys oli suurta ja asioita ei haluttu kuitata millään yhdellä lopullisella selityksellä. Uskon, että kirjoittajista on monelle vielä apua.
Myös lasten näkökulmaa tuotiin hyvin esille. Lapsille eroaminen yhteisöstä on voinut olla vaikea paikka. Ehkä aikuiset eivät voi kovin paljoa heidän puolestaan puhua. Joku päivä joku aikuiseksi kasvanut konsernin lapsi varmaan pystyy ilmaisemaan näistä asioista paljon lisää.
Vielä sekin tekee mieli sanoa, että miten vaikuttava ja merkittävä on jokaisen ihmisen oma tarina. Nämä ovat varmasti pahinta vihollisen propagandaa, mitä konsernista voidaan kuvitella. Julkisuus on toki pahaa, toimittajat ja muut, mutta ei heidän työnsä saa aikaan mitään ellei se kerro näitä tai muita tarinoita. Eikä toimittaja tai muu ulkopuolinen välttämättä ajattele, että pystyisi itse tarjoamaan konsernista lähtöä ajatteleville mitään. Näissä kirjoituksissa oli enemmän ituja siitä, mitä ulkopuolella on ja mistä on löytynyt tilalle jotain tervettä.
